Ystavat lukekaa , kiittakaa ja tukekaa

Ystavat tarina tuskin on tosi, vaikka taman tiimin avustuksella olen alkanut uskoa, etta tallainen ystavyys voisikin olla mahdollista.
tama tiimi on kantanut monia kirjoja ja oppinut tietamaan, etta ne pahat puheet eivat pida paikkaansa useimpien kohdalla tasta on hyva jatkaa ...
hyvia lukuhetkia
"Käydessäni ensimmäistä vuotta lukiota näin kerran erään luokallani olevan pojan
kävelevän kotiinsa koulun jälkeen. Hän oli Kalle.

Näytti siltä, että hän kantoi kaikkia oppikirjoja mukanaan.
Ajattelin itsekseni: "Miksi kukaan kantaa kaikki kirjat kotiinsa
perjantaipäivänä?
Taitaa olla varsinainen nynny. Minulla itselläni oli paljon suunnitelmia
viikonlopun varalle, pippaloita ja jalkapalloa kavereitten kanssa seuraavana
päivänä.
Niinpä kohautin olkapäitäni ja jatkoin matkaani. Hetken päästä näin, kuinka
poikalauma juoksi Kallea kohti. He törmäsivät häneen tahallaan, sysäsivät
kaikki hänen kirjansa maahan ja kampittivat hänet niin, että hän kaatui kuraan.
Hänen silmälasinsa lensivät noin kolmen metrin päähän ruohikkoon.
Hän nosti päänsä, ja hänen silmänsä olivat hirvittävän surulliset.

Sydämeeni koski. Juoksin Kallen luokse. Hän ryömi ympäriinsä etsien lasejaan,
kyynel silmissään.
Ojentaessani hänelle hänen lasejaan sanoin: "Nuo ovat pölkkypäitä.. Niille
pitäisi antaa elinkautinen."

Hän katsoi minuun ja sanoi "kiitos", hymyillen leveästi. Siitä hymystä paistoi
todellinen kiitollisuus.
Autoin Kallea keräämään kirjat maasta ja kysyin, missä hän asui.
Kävi ilmi, että hän asui lähellä minua, joten kysyin häneltä, miksen ollut
nähnyt häntä niillä
kulmilla aiemmin.
Hän sanoi käyneensä yksityiskoulua ennen kuin tuli meidän luokallemme.
Ennen en ollut ollut missään tekemisissä yksityiskoulun oppilaan kanssa
Juttelimme koko kotimatkan ajan ja kannoin osan Kallen kirjoista. Hän
osoittautui mukavaksi pojaksi. Kysyin, halusiko hän pelata jalkapalloa
kavereitteni kanssa.
Hän vastasi myöntävästi. Pyörimme samoissa porukoissa koko viikonlopun ajan, ja
mitä paremmin opin Kallea tuntemaan, sitä enemmän pidin hänestä.
Kaverinikin olivat samaa mieltä. Tuli maanantaiaamu, ja näin Kallen taas
valtavan kirjapinonsa
kanssa. Pysäytin hänet ja sanoin hänelle, että jos hän kantaa noin paljon
kirjoja mukanaan joka
päivä, hän kehittää itselleen mahtavat muskelit. Hän vain nauroi ja antoi
minulle osan kirjoista.
Seuraavien vuosien aikana Kallesta ja minusta tuli parhaat kaverit.
Lukion lopulla aloimme suunnitella jatko-opintoja. Kalle päätti mennä lukemaan
lääketiedettä ja minä valitsin liiketalouden opinnot jalkapallostipendin turvin.
Opiskelisimme eri paikkakunnilla, mutta olin varma, ettei välimatka vaikuttaisi
ystävyyteemme mitenkään.
Kalle oli luokkamme priimus. Kiusasin häntä siitä jatkuvasti ja nimittelin
häntä nynnyksi.

Kallen piti pitää puhe koulun päättäjäisissä. Olin todella iloinen, ettei minun
tarvinnut nousta korokkeelle puhumaan.
Päättäjäispäivänä näin Kallen, joka näytti komealta. Hän oli todellakin päässyt
sinuiksi itsensä kanssa kouluvuosinaan. Hän oli hyvännäköinen silmälaseissaan,
ja hänellä oli paljon enemmän tyttökavereita kuin minulla.
Kaikki tytöt olivat pihkassa häneen. Olin joskus kateellinen.
Tuli se suuri päivä. Saatoin nähdä, että Kalle oli hermostunut, joten
läimäytin häntä selkään ja sanoin: "Kuule, hyvin se menee!"
Hän katsoi minuun kasvoillaan se hänelle ominainen, todellista kiitollisuutta
osoittava ilme
ja sanoi: "Kiitos."
Hän ryki hieman ja aloitti puheensa. "Koulun päättäjäisissä on aika kiittää
kaikkia niitä, jotka ovat auttaneet oppilaita selviämään vaikeistakin vuosista.
Vanhempia, opettajia, sisaruksia, valmentajiakin kenties... Mutta ennen kaikkea
ystäviä.
Seison tässä sanomassa teille, että paras lahja, minkä voi toiselle antaa, on
olla hänen ystävänsä.
Aion nyt kertoa teille erään tarinan. Katsoin epäuskoisena ystävääni, kun hän
alkoi kertoa siitä päivästä, jolloin ensi kertaa tapasimme. Hän oli aikonut
tappaa itsenä sinä viikonloppuna. Hän kertoi, kuinka oli
siivonnut pulpettinsa ja ottanut kaikki tavarat mukaansa, ettei hänen äitinsä
olisi tarvinnut mennä
keräämään niitä koulusta jälkeen päin.
Hän katsoi minuun kiinteästi ja hymyili. "Olen kiitollinen siitä, että minut
pelastettiin. Ystäväni pelasti minut tekemästä jotain kamalaa."

Kuulin yleisön haukkovan henkeään, kun tämä komea, suosittu poika kertoi meille
kaiken hetkestä, jolloin hän oli ollut elämässään heikoimmillaan.
Näin hänen isänsä ja äitinsä katsovan minua kasvoillaan Kallen kiitollinen hymy.
En ollut ennen tajunnut tämän kiitollisuuden syvyyttä.

Älä koskaan aliarvioi tekojesi voimaa. Yhdellä pienellä eleellä voit muuttaa
toisen elämän, parempaan tai huonompaan suuntaan."

Sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa:
1) Voit välittää tämän viestin ystävillesi.
2) Voit hävittää tämän viestin ja toimia ikään kuin se ei olisi vaikuttanut
sinuun mitenkään.

Kuten huomaat, minä valitsin vaihtoehdon numero 1.
"Ystävät ovat enkeleitä, jotka nostavat meidät takaisin jaloillemme silloin,
kun siipemme
eivät enää pysty muistamaan, miten lennetään. "

"Hymy on ikkuna, josta näkee että sydän on kotona"

Kaunis tarina

Can't understand what you have written, hope all is well with you Laura P and Irma

Best wishes

Tanya, Irma was just telling a beautiful story about how important friends are and how a few simple words and a small act of kindness can actually save someone´s life :backhug:

Let us never lose this lesson

Thank you for the translation Jude, I really have to learn more Finnish!

Friendship is one of the most precious things that we can have, good friends are hard to find, but when you do find them, your life is made better because of them, thank goodness we all here are friends, there to support one another, share in one anothers, good times and bad, happiness and sorrow, we are loyal and trusting with one another, and together we make up for all the nastiness in the breed and overcome it, leaving it far behind us. Goodness, loyalty and positive thinking can never be beaten, even though there are those that try to challenge it!